Tässä taas muutaman välipäivän aikana ehti pohtimaan irtonaisia asioita. Ehkä päällimmäisenä mielessä pyörineenä kirjoiteltakoon ylös ja ulos huomioista eräs.

Blogin kirjoittamisen helppous ja vaikeus. Kovasti on toisinaan hankalaa tämänkin henkireiän syöttäminen uusilla aatoksilla, jutuilla tai muilla tapahtumia tiivistävillä näppäinyhdistelmillä. Nytkin muutaman päivää häirinnyt pientä mieltä se että ei vaan ole tullut inspiraatiota tilittämiseen. Ei kummempaa aihetta kirjaamiseen. Eihän tuon kuuluis häiritä, eihän?

Omasta arjesta kertova blogikin pystyy aiheuttamaan pienimuotoista painetta pitäjänsä niskaan, mikäli ei suollu turinaa. Erikoinen ilmiö ottaen huomioon tämmöisen henkilökohtaisen internetnurkkauksen luonteen. Ajatuksena kuitenkin miun oman määritelmän mukaan itselle sattuvien ja tapahtuvien sattumien ja tapahtumien (tsori, oli pakko) kirjaus sekä jonkinasteinen julkituonti.

Ei kuitenkaan viitsi tuputtaa tätä omaa tilaa täyteen luettelemalla päivän ruokavaliota, katsottuja televisio-ohjelmia tai yksityiskohtaisia selostuksia kuntoiluharrastuksen etenemisestä. Oishan se kuitenkin kiva edes jotain suht’ järkipitoista toisinaan kynäillä ruuduillenne.

Teknologia-, laite-, tuote-, palvelukeskeisen tai jonkun muun “muista lähteistä riippuvaisen” blogin pitämisessähän on tavallaan helpompaa tuo sisällön luonti. Onhan tarkoituksena raportoida, testata tai arvostella joku asia tai ilmiö. Helppoa oletettavasti. Kun tulee uutta, kirjoitat. Mutta entäs jos ei ole selkäydintä kummempaa, aivoja erikoisempaa tavarantoimittajaa? Siinäpä pulma.

Tottakai tähän voisi kirjoitella uudesta vähintäänkin mielenmukaisesta työpaikasta. Voisi iloita kuntoilun vaikutuksista. Kertoilla ensi viikonlopun suunnitelmista. Näinköhän se sitten on se polku mikä pitäisi talsittavaksi ottaa? Kuuluuko tässä kertoilla, miten se stadin slangi meinaa vyöryä hippotalamukseenkin asti. Taistelusta mun ja miun kesken? Sun ja siun välisestä väännöstä. Emmä tiä, tiätsä. Erikoisaloihin kohdistuneita blogejahan on miljoonia, on ohjelmistoblogeja, on eri asioihin kiintyneiden ja niistä kiinnostuneiden ihmisten blogeja. Eihän siinäkään mitään järkeä ole, että itse hehkuttais palveluita tai laitteita, jotka on jo jonkun toimesta nostettu jalustalle. Haukkuminenkin hoituu jo usealla kielellä. Mutta ainahan voisi suositella ja kertoilla. Valintojen paikkaa tyrkkää taasen.

Jospa tuota poistuis päässään pyörittämään ja jonkunasteista linjanvetoa tekemään. Täytyyhän teille nyt luettavaa naputella. Itseä ja muita palvelevaa kokonaisuutta hakemaan poistuu tämä.

No yllättäen sitä nörtti tuppasi päässään pohtimaan asioiden pysyvyyttä, seikkojen kestävyyttä. Tulevain historiantutkijoiden työsaran vähyyttä ainakin omalta osalta. Mistä moinen?

Valokuvat, laskentataulukot, asiakirjat, sähköpostit ja kaikki muu elämää tärkeämpi tietohan nykyään kulkee Applen kyydissä, kovalevyn kätköissä. Hirveä määrä tietoa. No, ainakin hirveä määrä tavaraa. Kyllähän noita tulee varmisteltua ja ristiinkopioitua ympäri maailmaa… Mutta mitenkähän nämäkin kuvat ja tekstit aukeaa vaikkapa esimerkin vuoks kolmenkymmenen vuoden kuluttua? Näinkö juhannusmuistot ja muut mukavat arjen väriläiskät suostuvat taipumaan vielä silloin katseltaviksi ja muisteltaviks? Toimiiko .jpg, .sxw, .doc, .[lisää oma tunnisteesi] vuosien päästä? Heksaeditorillahan noita – nollia ja ykkösiä – katsella saattanee sittenkin, mutta liekö siitä kesämaha tai muiden takatukat aukeavat mieltä herkistämään?

Tulipa moinen mieleen, kun katselin 28 vuotta sitten omasta itsestä otettuja – ja vieläkin hyväkuntoisia – valokuvia. Valokuvia jo edesmenneistä koiristani, kuvia lapsuuden kavereista. Kuvia siskoista ja veljestä. Oman habituksen edistymisen hahmottamista helpottavista otoksista puhumattakaan. Hyvin näkyivät. Kuvakoko ja kuvanlaatu loikki mittayksiköstä ja tasosta toiseen, mutta kyllä, ihmiset näyttivät itseltään. Maisemat maisemilta. On se mummi ollu mummi nuorempanakin.

Veikkaanpa vaan että 28 vuotta tästä eteenpäin, kun haluaa muistella menneitä asioita, ihmisiä ja tapahtumia, vaatteille nauraa ja tukkatyyliä höröttää, ei välttämättä olekaan enää yhtä helppoa ja yksiselitteistä muistojen kaivaminen. Näkyykö DVD-levyille poltetut kuvatiedostot millään laitteella? Kestääkö levy ajan hampaan? Paperi kestää, valokuvatkin tietysti.

Ehkä kuvien tulostuspalveluiden tulevaisuuskaan ei ole niin rapainen ja synkkä, ku äkkiseltään digiaikaan hurahtanut vois olettaa. Päinvastoin. Nuohan nimenomaan pitää tulostuttaa, että voi vielä wanhana partana kaihota. Sähköpostit, asiakirjat ja muut lie kuitenkin tuomittu tuhoutumaan ajan mittaan. Ei noita kukaan tulostaa jaksa/viitsi. Tonni paperia vuodessa kuitenkin.

Blogimerkinnät ja muut arjen merkit, levätkää rauhassa. Aikanne ei lie vielä koittanut, mutta nurkan takana vaaninee menon merkit. Levynlukuvirheet ja tunnistamattomat tiedostomuodot koitunevat kansanne turmioksi.

Ps. Menköön harmaan taivaan ja sateiden piikkiin näennäinen synkkyys. ;)