VR – Tapa sisäinen viherpiipertäjäsi
VR – Jotta autoilu maistuisi paremmalle
VR – Yksittäisen kulkijan paras ystävä
VR – Miksi junailla?
Ratahallintokeskus – Lose control!
Ratahallintokeskus – Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Siitä parit sloganit Valtavan Rautatien ja RHK:n markkinointi-ihmisille. Voisivat hieman paremmin kuvastaa nykyistä tilannetta ja ehkä jopa asennetta joukkoliikenteen tiimoilta.
Itellä rupeaa nimittäin kummasti kiinnostamaan vaikka juokseminen Järvenpäästä Helsinkiin, kohta ei moottoritien teiden tukotkaan verenpainetta yhtä korkealle livauta. Ei ole niin liukasta mustaa jäätä etteikö olisi henkisesti terveempänä perillä, oli suunta sitten kotoa tai sitä kohti. Tuskin niin törttöä kanssa-autoilijaa löytyy etteikö mieleni olisi verrattain tyyni verrattuna esim. tähän päivään rautateillä.
Ennenkuin pistän päivästä tarinaa tulemaan, niin varmaan pitää tässä vielä hehkuttaa että sammuttelen ylimääräiset valot, laitan biojätteen biojätepönttöön. Pyöräilin asemalle – ennenkuin pyöräni varastettiin lukitusta pyörävarastostamme… Kävelen matkat, jotka vielä vanhat niveleni kestävät. Yritän ajatella vihreästi. Sillei järkevästi. Joukkoliikennehän on suuri moskaisen jäljen jättämättömyyden ystävä. Olen sitäkin käyttänyt.
Joukkoliikennehän antaa “omaa aikaa”. Joukkoliikenteessä voit katsella kuinka syys värjää lehdet radan varrella, voit nauttia rentouttavasta ja turvallisesta matkastasi. Tiedät monelta olet perillä ja monelta lähdet. Hymyilevä konduktööri sanoo päivää ja antaa lipun kun lausut avainsanat “Helsinkiin, kiitos”. Kaikki istutaan hymyssäsuin lämpimässä vaunussa ja nautitaan hetkestä omaa aikaa. Kuka kirjan, kuka musiikin parissa. Joku puhuu rauhallisesti ja maltilla puhelimeen.
Vitut.
Jos se joukkoliikenne jotain tekee, niin se vie sen oman ajan. Tänään kaksi tuntia Helsingistä matkanneena voin todeta tuon.
Hieman harmistuin huomatessani että 17:48 juna oli juuri aloittanut matkansa kohti Järvenpään vielä aurinkoista alkuiltaa. Mutta kuten niin monta kertaa aiemmin, tiesin pelastuksen olevan jo radallaan valmiina lähtöön. Lähtöön puolen tunnin kuluttua.
Astuin R-junaan, jonka oli määrä 18:14 startata ja viedä hieman jo väsähtänyt taistelija kotiin jatkamaan etänä suoritettavaa lopputyöpäivää. Leimasin lipun, valitsin paikan ja pistin hieman volyymiä Kirkan Leijoille.
Kello naputti matkaansa, ylittäen starttiajan vääjäämättömällä päättäväisyydellään. Ihmiset juoksivat kyytiin kuin viimeiselle matkalle kohti jotain uskomattoman hienoa. Matkalle, josta ei parane myöhästyä.
Turhaan juoksivat.
Sisällä jo hieman jännittyvää tunnelmaa mukavasti omalta osaltaan kiristivät parit kovaa ja korkealta vitun ja saatanan välistä kikattavat pikku pissikset, sellaiset joille purkki lakkaa ei vain ole tarpeeksi. Onneksi vaunussa naama sinisenä vittusaatanaa huutavien äidin pikku perkeleiden viestintätaidoista viereisellä penkillä istuva ~50-vuotias ständapin piirimestari vuodelta 1945 repi juttuja toistensa perään. Harmi että jutut pyörivät voin, vitun, voivitun, kirnun, vitun, voin ja voi vitun hassunhauskoissa väännösissä. “Voi vittu, kyllä se meillä ihan kirnussa tehtiin… – Vai vittu? Kyllä mulle pienempikin välttäis…”
Tietenkin tän kuoliaaksinaurattajan vaimo päätti soitella samalla Sirkka-Liisalle, jolle piti päästä välttämättä kertomaan kovaan ääneen kuinka on hiki. Siis niin kova hiki ettei mitään järkeä. Oikein piti huutaa Sirkka-Lissukalle, miten on joka paikka niin hiessä. Olisin lyönyt sitä tätiä vastapalloon, jos ei olis ollut niin surullisen ilmeistä että se naama tietää miltä lapio tuntuu.
Välillä konduktööri inisi semmoisella “en-mie-tiijä-en-mie-osaa-enkä-ees-ikinä-mitään-opi”-tyyppisellä nasaalihonotuksella jotain siitä, miten pieni tekninen vika estää lähdön. Miten pieni tekninen vika on paikallistettu ja sitä korjataan. Miten ihan parin minuutin päästä lähdetään. Sanoipa jopa että perimmäiset kaksi vaunua eivät toimi, mutta lipunmyyntivaunusta eteenpäin meno on kuin mannapuuroa. Hitaasti valuvaa. Porukkaa paukkui ovista ja ikkunoista jo muutenkin mukavan lämpimään vaunuun. Siinä kehon suolaiset hiet vaihtoivat nenissä hajujaan.
No enivei, siinä sitten hassunhauskoja kirnujuttuja ja ihq-vitun-niiq-tiäzä-teinien angstia antoisasti nautiskellen viisarit kirmailivat kilpaa kellon ympäri. Sekuntiviisari sai koko ajan enempi kaulaa, mutta kyllä muutkin pääsivät 18:40-merkille ihan rauhassa. Aikaa oli.
Oli aika olla ovela ja siirtyä seuraavana lähtevään junaa, joka starttaisi 18:48 parin raiteen päästä. Väkijoukkoja innoittamaton varovainen startti penkiltä ja ovelle. Ovelle, joka ei aukea vaikka itku silmässä nappia painan. Ei vaikka siinä pari muutakin naputtaa nappulaa.
18:45 oli ilmeisesti stressihormonin pitoisuus tarpeeks korkea vaunun sisääntulosysteemissä, koska saimme luvan poistua.
Poistua kirmaamaan sinne toiseen junaan joka lähtee ihan just!
Vitut.
Seitsemän jälkeen, reilut kymmenen minuuttia myöhässä starttaa tämä. Sitä on edeltänyt Suomenkielen Peruskurssin kesken jättämän yksittäisen räntäsadetta kaihonneen erimaalaisen yksittäiseksi jäänyt ilmoitus jonka mukaan pari minuuttia myöhästytään, odotta vapautuva raide.
Ajellaan sitten ihan hissun kissun kohti pasilaa, päästään sinne. Kuljetaan tikkurilaan, siellä jo tovi ollaan. Jatketaan silti. Jatketaan kunnes keskelle käymättömiä korpimaita, yön mustaan syleilyyn päätämme jäädä hetkeksi. Viidentoista minuutin hetkeksi. Ei tule junia vastaan, ei mene junia ohi. Ollaan vaan, nautitaan Omasta Ajasta. Ei kuulutukset pysähdyksen syystä suotta häiritse rentoutumista.
Juna oli yli puoli tuntia myöhässä Järvenpäässä. Kaksi tuntia siitä kun junaan istahdin. Kyllä syletti.
Kohta saattaa vaikka loppua huumori.
Omalla autolla Helsingin keskustaan? Enpä usko.
Jos muuttais Mannerheimintielle?
Kyllä sylettää. Kuten aina näinä päivinä.
