Nyt se sitten iski. Pandemia mallia “kuolo tulee”.
En nyt sentään ruvennut testamenttia kirjoittamaan, jokea itkemään tai muutenkaan läheisiä hyvästelemään vaikka sikainfluenssan puskeekin pojan niskaan arkea pimenevän syksyn käsikynkässä päivänvalolta piilottamaan. Se on H1N1 nimittäin täällä, kuumetta paljon päällä ja muutenkin elo auvoisaa.
Eikä silti nyt tunnu sen kummemmalta kuin esim. kevään influenssa, minkä senkin -tietenkin- onnistuneesti kohdalleni koppasin.
Kuumetta puskee, niveliä polttaa, silmät painavat kuin kivet. Kolottaa lihaksia, päätä koskee, on onteloissa tavaraa ja muutenkin elo hymyilee. Voimaton on vartalo ja mieli. Kaksi viimeistähän nyt kuulunevat kroonisesti olemukseen, älkääs niitä siis pitäkö moisen taudin merkkinä.
Lukija: “Kiva juttu Janne, hyvä kun kerroit. Miksipä tämän pitäisi meitä kiinnostaa?”
Minä: “No, eipä varmaan kiinnostakaan. Meinasinpa itse bloggailla jotain Twitter-hehkutusta, mutta yllättäen sattui niin epäkätevästi että bongasin jo yhden Twitter-tuttavan (anteeks kauheesti jos oli termi liian tungetteleva) moisesta kirjoittaneen blogissaan. Ja koska mielikuvitukseni on kovin rajallinen korkean kuumeen hiostaessa muutenkin vajavaista kapasiteettia, tyydyin tähän.”
Tarkoituksenahan oli tietysti tänä viikonloppuna hehkutella huomiseksi varattua rumpalointia, siellä kuvattuja paria videota sekä yleistä soittamisen riemua.
Sunnuntaina olisi ollut hyvä sauma huutaa kuinka silkkaa mahtavuutta oli käydä suomen syvimmässä sisäaltaassa treenaamassa kuivapuvun käyttöä talven sukelluksien osalta.
Onneksi on flunssa. Kuumeinen, normaalilta tuntuva flunssa. Ei tarvitse moisia huudella.
Mutta nytpä on aikaa keksiä uusia tarinoita. Niiden ilmaantumista odotellessa…
Mä luulen, että me molemmat ollaan just havahduttu siihen, että kyllä se twiittaaminen vaan on oikeasti aika jees. Mä muistelisin, että oltaisiin aloitettu vielä aika samoihin aikoihin. Tosin siitä tuntuu olevan kuukausi tai korkeintaan kaksi. Aika menee tosi nopeasti. Mä muuten luin sun blogia jo kauan ennen kuin aloit twitteröimään. Mä en vaan yksinkertaisesti ole kommentoija, niin oon pysynyt piilossa :P
Erikoista, tällähän on siis ollut ehkä kolmaskin lukija, blogilla vailla tarkoitusta. :)
Kyllä tuo twiittaaminen kieltämättä on lystiä ja mukavaa, vaikka vielä vähän vaivaakin se, että loppujen lopuksihan sinne tulee kirjoiteltua kaikkea “turhaa” joka tuskin hirveästi ketään kiinnostaa. Mutta kun on exhibitionismia veressä, niin pitää silti tilittää puuhiaan pitkin päivää. Siihen tuo Twitter on kyllä tällaista bloggailua kevyempää.
Blogi kun aina “vaatii” vähän lihaa luiden ympärille. 140 merkin postauksia tuskin kukaan lukisi – paitsi Twitterissä.
Ja kuten kaksi muuta blogini lukijaa, sinäkin siis edustat meitä normisuomalaisia web2.0-pintaliitäjiä jotka kyllä mielellään tutkivat toisten tuottamaa sisältöä, tuottavat itsekin – mutta kommentoimaan ei lähdetä. Sehän olisi noloa. Ehkä vähän outoakin. Ja tuskin se oma kommentti kuitenkaan ketään kiinnostaa… ;)