En ole valoa nähnyt, eikä ylösnousemuskaan kohtalokseni koitunut.
Ei ole Vartiotorni kädessä eikä ole puku päälle eksynyt naapureiden käännytyksen edesauttamiseksi.
Olenpa vaan näemmä mennyt työvirran mukana sameisiin vesiin, joista pinnalle päästyä hapen haukkominen on toiminteina ensisijainen. Ei niinkään blogin kirjoitus.
Mutta nyt on Janne laskeutunut takas tavallisen rahvaan pariin vain kertoakseen olevansa elossa ja kiittääkseen opetuslapsiaan jotka kovasti jaksoivat uskoa Suuren ja Arvostetun Isojiin putoavan vielä taivahista enkelkuoroin rytmittämänä, lantio heiluen ja kalju kiiltäen.
Kun kesän saa rientää laitumilla ja korskeasti hirnuen laukata aamusta töihin ja iltapäivällä henkseleitä paukutellen kotiinsa suunnata niin mielen täyttää odotus paremmasta bloggausvuodesta sadepilvien kerääntyessä, tuulen yltyessä ja lehtien pudotessa puista.
Mitään elämää kummempaa ei ole tullut tehtyä, uusia harrastuksia ei ole tullu keksittyä. Ei kummempaa väriä siis ole palettiin turskahtanut mistään tuubista. Rumpuja välillä, välillä sukellusta. Yleensä Turpon kanssa ulkona. Joskus Lappeenrannassa. Yleistä jumitusta liian vähän.
Normikesä siis kaikin puolin. Mitä nyt työt vieläkin miestä miellyttävät ja hommat toisinaan jopa typertyneen virneen muutenkin rumalle naamalle virittelevät, on onnekas ukko kun saa säätää sitä, mitä jo vuosien takaa hämärästi muistaa hieroneensa.
Into laantuu, kesä katoaa. Pimeys valtaa maan. Olisko sillon aika tilittää taas tunnoista syvimpiä koko kansalle? Kyllä ainakin miun mielestä.
Käynpä tässä välissä ensin Espanjassa ottamassa kunnon Suomi-perseen (se on se valkonen osa kropasta joka loistaa paluun jälkeen) ja palaan sitten itkemään kuinka nahka kuoriutuu, kuinka on señoritat suomessa kovin toppapukuisia, kuinka luistelu onkaan huono laji ja miten narskuukaan suomen talvi. Ei tosin täällä etelässä, mutta jossain muualla. Varmasti.
Ajakaa varovasti.
