isojii.com

Zircle.com on muuten aika metka keksintö. Elisa moisen on iloksemme tarjonnut, sitä siis testailkaamme. Onhan se beta. Beta-testissä.

Oikein viimesen päälle loistava viritelmä jos (ja kun) kavereiden stalkkaus kiinnostaa. Ikäänku seuranta. Kyttäys. Kyyläys. Vahtiminen.

Ja ketäpä se ei kiinnostais. Olispa vielä kavereita.

Mut mielenkiintoinen systeemi. Tuomaksen kanssahan tuota on testailtu ja kyllä näköjään ukon pallo vipeltää pitkin suomea kännykän ilmaistessa sijaintia tukiasemien tarkkuudella. Eli ei se mikään GPS ole, mutta kyllä sillä tuon tontin hahmottaa. Ja tontti on suunnilleen se tarkkuus, joka saa luvan riittää. Itse en välttämättä metrien tarkkuudella haluaisikaan itseäni seurattavan.

Ei, en suunnittele hallituksen kaatamista tai mitään muutakaan viehkeää. Tietty epätarkkuus luo vain hieman mukavuutta moiseen palveluun. Ei iske paranoia.

Kokeilkaa toki, jos yhtään kiinnostaa että onkos kaverit kulmilla, onko tuttuja mestoilla. Pitääkö aikuisviihde pistää piiloon kun äiti on tulossa kylään. Olisko joku siellä päinkään missä kahvi on kuumaa ja naiset kylmiä.

Ja jos ei kavereita ole, ni näkeehän sieltä missä itse on. Ja siitä on oikein mobiiliversiokin.

Voittaa ainakin muutaman vuoden takaisen palvelun, joka toimi tekstiviesteillä ja oli vähintäänkin kömpelö. Nyt Google Mapsi näyttää rauhoittavan väriset pallerot sisäpiirin sijainneista.

Eikä huolta, kyllä siitä saa sen sijainnin ilmoituksen poiskin tilapäisesti. Voi valitakin ketkä näkee sijaintia. Eikä se näy ku niille, kenelle olet antanut luvan. Ei minulle, ei äidilles, ei edes koirasi saa tietää. Jos et anna lupaa.

On muuten aika hittibiisi, se on se Cockerin Joe ollu aika isäntä jo männävuosina, aikoina ennen ajanlaskun alkua. Woodstockissa vispas jo siihen tyyliin menemään, että oksat pois. En kyllä muita biisejä juuri muistakaan mieheltä.

Mutta musiikkiinhan tääkään kirjoitus ei liity pätkän vertaa. Ei yhtään. Tämä liittyy siihen, kun meillä kaikilla on Web2.0:n hengessä kavereita vaikka hevoset söis, kunhan ei paljoa syö. Ollaan kaikki osa yhteisö(j)ä, joissa lauletaan ja jutellaan ja pidetään kädestä kiinni ja hassutellaan porukalla. Annetaan oman äänemme vaikuttaa koko yhteisöön ja sitä kautta kaikkeen mikä on koskaan ollut tai tulee oleva tärkeää. Tai jos ei ole tärkeää, niin kehitetään sen varaan yhteisö ja joukossahan on voimaa. Voimaa, jolla kärpäsestä tehdään härkänen. Ja maailma pelastuu. Olemmehan kaikki samanhenkisiä ja samassa yhteisössä, samassa ryhmässä viihtyviä individualisteja, joilla kaikilla on omaperäinen tyyli, mielenkiintoiset harrasteet ja voimakkaat mielipiteet, jotka kaikkia kiinnostavat.

Jaa että mistä tuo? No ku tein tuommosen FaceBook-tilin. Siellä minäkin iloisesti liityn ryhmiin, olen yhteisöjen osana, verkostoidun vanhojen ja uusien tuttujen kanssa ja kerron kaikille, miten kovasti pidänkään Stingistä ja Disturbedista. Kirjoittelen samassa verkostossa pyörivien mukavien kavereideni seinille kaikkea kivaa.

Eikä siinä mitään. Kivahan se että tuollakin on jo pari naurettavan pitkän ajan takaista ihmistä tullut vastaan. Mutta eikös noita ole MySpacesta YouTubeen? Mikä se on se tän viikon kuumin yhteisö. Missä nyt kuuluu olla? Missä ne kaikki samanhenkiset kaverit on tänään?

Yhteisöllisyyttä tuntuu nykyään vieläpä löytyvän “ihan kaikista” palveluista, ei voi tämmönen peruspalikka edes valokuviaan pistää internettiin ilman että pitää kavereille ilmottaa ja uusia etsiä ja saada. Rumpuvideoita voi lähetellä ystäville ja voi tilata kaverin videot ja niitä sitten jännäkakka housussa odotella, jos vaikka tulis jotain uutta. On Xingiä ja on NetLogia. Syötteitä ja sähköposti-ilmoituksia riittää.

Tulee vähän ähky noista. Kun on ihan pulassa jo tän oman itseni ympärillä pyörivän, maailman kiinnostavimman blogin kanssa, ni sit ku tuohon kelkkaan hyppäs, ni siinähän on tämmönen sisäänpäinkääntynyt maalaispoika ihmeissään. Ja vielä enempi ihmeissään ku kädet hiessä napauttelee sähköposteja auki todetakseen jälleen kerran että “joo, ei siellä nyt oo uusia tuttuja siulle, mut käy vaikka kattelemassa Tsoorts Maikkölin sivuja tuolla mein palvelussa”-tyyppisiä turhanpäiväisiä posteja siitä, miten siellä siun hienoissa yhteisöissä tapahtuu jatkuvasti kaikkea mutta ei silti kuitenkaan mitään.

Kunhan valitan. Muut tilithän tässä on jo tullu lopeteltuakin, tuo FaceBook olkoon vielä. Olkoon vielä sen aikaa, ennenkuin kaikki wanhat tututkin on löytänyt sieltä tän blogin ja ehkä mahdollisesti tuon yhteystietosivun. Sen jälkeenhän voinee jutustella ja suu vaahdossa innoita jälleennäkemisen riemua uhkuen.

Kuinka olikaan elo helppoa kun saman kuralätäkön ympärillä loikittiin ja aurinkokin paistoi jotenkin lämpimämmin. Nyt on vain yhä enemmän yhä vähempää.