isojii.com

Nyt se sitten iski. Pandemia mallia “kuolo tulee”.

En nyt sentään ruvennut testamenttia kirjoittamaan, jokea itkemään tai muutenkaan läheisiä hyvästelemään vaikka sikainfluenssan puskeekin pojan niskaan arkea pimenevän syksyn käsikynkässä päivänvalolta piilottamaan. Se on H1N1 nimittäin täällä, kuumetta paljon päällä ja muutenkin elo auvoisaa.

Eikä silti nyt tunnu sen kummemmalta kuin esim. kevään influenssa, minkä senkin -tietenkin- onnistuneesti kohdalleni koppasin.

Kuumetta puskee, niveliä polttaa, silmät painavat kuin kivet. Kolottaa lihaksia, päätä koskee, on onteloissa tavaraa ja muutenkin elo hymyilee. Voimaton on vartalo ja mieli. Kaksi viimeistähän nyt kuulunevat kroonisesti olemukseen, älkääs niitä siis pitäkö moisen taudin merkkinä.

Lukija: “Kiva juttu Janne, hyvä kun kerroit. Miksipä tämän pitäisi meitä kiinnostaa?”
Minä: “No, eipä varmaan kiinnostakaan. Meinasinpa itse bloggailla jotain Twitter-hehkutusta, mutta yllättäen sattui niin epäkätevästi että bongasin jo yhden Twitter-tuttavan (anteeks kauheesti jos oli termi liian tungetteleva) moisesta kirjoittaneen blogissaan. Ja koska mielikuvitukseni on kovin rajallinen korkean kuumeen hiostaessa muutenkin vajavaista kapasiteettia, tyydyin tähän.”

Tarkoituksenahan oli tietysti tänä viikonloppuna hehkutella huomiseksi varattua rumpalointia, siellä kuvattuja paria videota sekä yleistä soittamisen riemua.

Sunnuntaina olisi ollut hyvä sauma huutaa kuinka silkkaa mahtavuutta oli käydä suomen syvimmässä sisäaltaassa treenaamassa kuivapuvun käyttöä talven sukelluksien osalta.

Onneksi on flunssa. Kuumeinen, normaalilta tuntuva flunssa. Ei tarvitse moisia huudella.
Mutta nytpä on aikaa keksiä uusia tarinoita. Niiden ilmaantumista odotellessa…

Lause, jolla niin moni elokuvahistorian sykähdyttävimmistä taidepläjäyksistä alkaa. Lause, joka tuo muistoja, jotka kirvoittavat hymyn huulille muistuessaan mieleen alkuperäisessä – saksankielisessä ja siten herkässä – asussaan.

Tänään en kuitenkaan meinannut lähteä noiden kulttuurillisten elämysten monisyisiä juonikuvioita teille avaamaan, en kertomaan pizzalähetin roolista yhteiskunnassa siinä mielessä, jossa ohjaaja on halunnut sen meille viestiä. En putkimiehen syvemmistä ryhmädynaamisista vaikutuksista.

Ajattelin rivin tai pari vain kirjoitella, koska olen kuuma mies. Liekeissä. Tulessa. Hottis.

Sunnuntai-aamuna nimittäin päivä pamahti käyntiin 35,2 asteisella kropalla, ei ihan lähtenyt kuin palmun alta päivä käyntiin. Lohkolämmitin lie leiponut kiinni, arvelin. Ehkä se aukenee siitä päivän mittaan.

Meni tunti, meni kuusi. Uusi mittaus ja vartalo tiesi vaihtaa digitaaliset numerot yli kolmenkymmenenkahdeksan. Yskäkin vaihtui neitimäisestä “köh-köh”-muodosta raivoisaan revittelyyn, joka mukavasti poisti päivällä nautitun jäätelön yläkautta ulos, jättäen jälkeensä miellyttävän vaniljaisen suklaan maun. Erikoinen koostumus muuten jäätelöllä pari tuntia nauttimisen jälkeen. Maku silti yhä mainitun miellyttävä. Ei ollenkaan hapokas.

Kuume nousi, nappeja söin. Otinpa yskänlääkettä ja tärisin.

Koska lähipiiristä keuhkotulehduksen uhri jo löytyi, tiesin olla noheva ja reipas – aamulla lääkäriin.

Lääkäritäti maanantaina katsoi nenän, korvat, nielun, silmät. Kuunteli keuhkot ja kyseli muut oireet. Laboratorion verinäytteen ja influenssanäytteen – joka on todella miellyttävä 20-senttisellä pumpulipuikolla nenän kautta takaraivosta ongittava näyte – jälkeen kirjoitteli nappeja lisää, säästöpakkauksen yskänlääkettäkin. Viikko saikkua ja paljon lepoa.

Niin tein. Lepäsin, napostelin lääkkeitä.

Tänään uskallan jo arvioida varoen jääväni henkiin. Kolme tanakkaa päivää 38-39-kuumeessa. Kolme päivää keuhkonpohjia repivää rykimistä. Kolmen päivän kylkiluiden riepottelurääkki. Vain kolme.

Ehkä tässä vielä joutuu niistelemään pari päivää. Voi olla että uskaltaa vielä voivotella omaa surkeuttaan ja maailman kovuutta. Mutta henkiin jään. Olenhan viimeinen joka putoaa.

Siispä edelliseen kirjoitukseen viitaten taidan pamauttaa loput 5000 mailia ensi viikolla ja jatkaa paluupostissa tulleiden kommenttien hihittelyä ehkä tässä blogissakin. Jos tulee helmiä. Ei teille huonoja kannata jakaa.

Kahdeksan on muuten perunut jatkopostitukset. Kahdeksan. Viidestäsadasta. Jännä nähdä löytyykö lopuista 492:sta yhtään kiinnostunutta. Ehkä ei. :)