isojii.com

Nyt nimittäin läpsähti nördäys potenssiin kuustoista ja kaikki ylimääräinen vapaa-aika joutaa vaikka tieteelle lahjoitettavaksi. Sitä on nimittäin vähän. Todella vähän. Ainakin irti tietoisesta tekniikasta.

Tänään nimittäin lävähti tiskiin Huawein nettitikku Elisalta megan nopeudella parhaillaan kanssani toimien.
Yllättävän kivuton toimenpide moisen vermeen käyttökuntoon laitto. Kun olis vielä päässä muutakin kuin semikiinteää idiotismia, niin olisi tajunnut järjestelmäasetuksista kertoa MacBookille että modeemi on paitsi olemassa, niin myöskin valmiina kovaan käyttöön.

Käytännössä siis kirjoitin taikarivin *99# puhelinnumeroksi, tallensin muutokset ja vóilá!! Intterwebbi lämmitti mieltäni pätkivällä matkamiehen tavallaan. Kiusoitellen, toisinaan pidempään, yleensä vähempään. Mutta kiusoitellen silti.

Juna tuntuu olevan kyllä ihan vihoviimeinen paikka leikkiä IT-miestä, yhteys jumittaa vähintäänkin tiheästi vaunun rientäessä halki hankien korkeiden nietosten.

Mutta tästä se lähtee.

Mikä? Sitä tuskin tulen koskaan tietämään.

Että tämmöstä jonninjoutavaa jorinaa matkalla Mikkelin kautta Lappeenrantaan, käsivartta tatuoimaan. Tatuoituttamaan. Tatuoitavaksi vieden. Jotain sen suuntaista. Idea selvinnee viimeistään huomisen kirjoituksessa. Käteen tulee kuva. Semmonen, mikä ei lähde EDES saippualla! Ja se on sitten jo kestävä.

Eihän tässä ole ehtinyt kirjoittelemaan taaskaan, kun on pitänyt Kolumbuksen ja Fernão de Magalhãesin hengessä tutkia tuntematonta ja suunnistaa rohkeasti sinne, minne en ole koskaan suunnistanut.En ole uudelleenlöytänyt amerikkaa, en ole pohjoisnapaa kiertänyt. Tuskin kiinan muurikaan on matkojani rikastuttanut.

Ei, mutta olen löytänyt töihin. Olen löytänyt kotiin. Varmasti Tuomaksenkin pihaan kaarran mustalla ratsullani, valtamerten helmelläni, Minillä. Löytyy mummin talo järven rannalta, sukelluspaikka huominenkin.

Jaa miksi? Onko sekstantti ja kompassi ollut ostoslistallain? Ei suinkaan, niiden kanssa tuskin parkkipaikkaa pidemmälle tieni löytäisin – takaisin osaten en ainakaan.

Joulupukki, tuo vanha naavaparta, vanha ukki oli tänä jouluna vain ilmeisen nopea. Etuaikainen jopa. Liekö rajaansa vailla oleva kiltteyteni ja pyyteetön lähimmäisrakkauteni suoltaminen ollut syynä? Ehkä ei kuitenkaan. Laitetaan veronpalautusten ja äärimmäisyyteen viritetyn hätäisen mieleni piikkiin.

Olenhan, kiitos joulupukin, siirtynyt GeePeeEs-aikaan. Yötähtien seassa viilettävien satellittien varaan olen antautunut. Pohjantähden mukaan en sunnista, TomTom:ini niitä lie apunaan käyttänee. Käyttäköön mitä käyttää, eksymisen ajat ovat poissa. Poissa on turhautuminen määränpäätä muutaman korttelin päässä kiertäessä. Saattakoon heleä naisääni minut perille, ohjatkoon kulkuani kartan pyöriessä ohjauspyörän käännösten tahtiin. Voin ajaa ohi ja silti tyynesti neito supisee “Kahdeksan-sadan-metrin-jälkeen…. Käänny oikealle. Käänny oikealle ja pysy vasemmalla.” Kuinka onkaan mieleni levossa kun ennen ei-niinkään-muutolintuin lailla onnistuin itseni aina hukkaan kadottamaan.

Sainhan mie XBoxinkin lopulta hankittua ja sitä rävellän ranteeni ja kämmeneni kramppiin saattaen. Se on kuitenkin vain iloa ja riemua. Poikamaista pärinää Need For Speedin maisemien viiltäessä muistijäljen pääkoppaani kolmannen sukupolven konsolin terävien efektien ja uskomattomien valaistusten avulla. Ei siitä ole hyötyä. Eikä siitä ole apua. Ainakaan jos asiaan vihkiytymättömiltä kysyy. Lapsellistahan moinen? Olkoon. Hyvä tapa polttaa aikaa tunti tai kuusi. Keinona parhaimpia pään tyhjentämiseen mistään muusta kuin kulloinkin vastassa olevan vastuksen nujertamisesta. Voipa joku pulma jopa pistää toisenkin aivosolun heräämään koomastaan. Se on hienoa, se on hauskaa. Se on upeaa. Se on miulle iso ilo. Siksipä hankintani olkoon loistava.

Mutta että GPS. Ja vielä TomTom. Ja naisääni. Tulkoon joulunviettokutsu vaikka paikkaan odottamattomaan. Kyllä minä sinne löydän. Navigoin. Tutkimusmatkailen. Matkustan iloisna ain.