Elikkäs mitäs tässä, normiarkea.
Wannabe-kovan jätkän ikuisuusprojektia – kuntoilua – eteenpäin potkiessa, ei “potkaisenpa kulman taakse, sinne menen kuitenkin vasta viikon päästä”-potkien vaan enempikin sillei “jos tänään jo sen ekan leuan sais vedettyä”-potkien. Töissä pitää olla tai niitä ainakin etänä tehdä. Koirakaan ei enää kasva vaikka sille miten syöttää ja mitä.
Ulkona pakkasta aste tai pari, maassa hanki. Valkoisempaa on, ehkä vähän enempi epämustaakin. Vai onkohan se nyt semmonen kohta sulavan räntäsateen aiheuttama pienimuotoinen placeboefekti. Lumelääke joka kuitenkin pienimuotoisesti puhuu puolelleen. Onhan se uskottava että on lunta, sen kun uskoo, niin voi uskoa jopa päiväin kirkastumiseen. Tästä tämä taas talvenvietoks taipuu.
Ei vielä niin notkeasti mutkalle mene mies pirteyttä kohti kuitenkaan että kovin kummoista proosaa sais revittyä tukkoisesta päästään.
Vai eikö nyt sit kuitenkaan maailmalla tapahdu mitään jännää? Internettikin on ollut jotenkin omana pullonkaulanaan tovin. Vaisua, hiljaista. Eikä sitä sit tämmönen kynäniskanörtti oikein viitsi omaa olematonta viisastenkiveään enempää lohkoa tuon Jokela-jutun ja sen tiimoilta ihan itse hahmotettuihin vaikutuksiin liittyen. Johan tuosta turistaan joka puolella muutenkin.
Ja kun maailman uutiset hoitaa joku muu taho, ni pitäis varmaan omatoimisesti intoutua keksimään omasta elosta jännittävää. Se ei vaan aina onnista, siksipä jääköön tämän päivän merkintä kovin irtonaiseksi tajunnanvirraksi ihan vain hitaimpien lukijoiden kiusaksi. Niiden, jotka tänne päästyään ovat kuluttaneet tovin jos toisenkin tehokasta pullansyöntiaikaansa. Aikaansa, jota kaihoten tulevat wanhana muistelemaan.
Jos palais takas saatanan kätyrin – facebookin – pauloihin katsomaan onko joku potkaissut miuta tai voitinko jopa kivi-paperi-sakset-kisan jonkun kanssa. Oliskohan joku jopa vertaillut kavereitaan. Onpa eloni jännittävää. Kiitos FaceBook. Kiitos.
