isojii.com

Joo, niin se on taas rientäny aikaa yksiköitä muutama.

27 jos savuttomina päivinä laskee. Ja minähän lasken.

Melkein vois muuten sanoa että on tupakinpolton lopetus yllättävän helppoa verrattuna omiin muisti-/kauhukuviin moisen projektin läpiviemisestä. Ja viimeistään tässä vaiheessa ensimmäisen ilonpilaajan pitää päästä huutamaan että “ethän sie ole ku reilut kolme viikkoa vasta ollu, älä leiju amatööri”. Mutta leijunpas. Olen nimittäin ite aika positiivisesti yllättynyt siitä että ei tarvitse aivoihin vaikuttavia Champixeja eikä muita hirvenkaatolääkkeitä jos vain on motivaatiota.

Nicotinellin 2mg imeskelytabletit (anteeks nyt vaan hirveesti mainoksesta) taitaa olla se minun myrkkyni pahan tavan kyydistä pudottamiseen. Purukumi on aivan hirveen makuista, laastari – no, se nyt ei vaan voi olla hyvä systeemi – ja inhalaattorin käytöstä naljailis ihmiset liikaa. Imeskelytabletit ei oo liian karvaan makusia, pysyvät poskessa piilossa ilmiantamatta ex-tupakoitsijan heikkoa hetkeä ennen hermoin kiinnipalamista ja kestävät pitkään.

Noihin nappeihin ku vielä lisää tuon Clas Ohlssonilta ostetun, hiirimatoista tutusta geelistä tehdyn, stressipallon ni uskaltaa jo lähteä koiraakin ulkona käyttämään ilman että tarvii potkia vastaantulijoita

Noilla eväillä tuntuis näin äkkiseltään tämä projekti etenevän ihan suosiolla. Ei tähän näköjään hypnoosia tai muutakaan psykoosia tarvita kun vaan löytää itselleen tavoitteen josta saa motivaatiota. Motivaatiota, joka ilmeisesti kuitenkin on se avain onnistumiseen. Aikaisemmin kuitenkin on tullu lopetettua ihan vaan siks ku pitää lopettaa. Se ei toimi. Ihan vaan tiedoks.

On kyl tarkotuksella tullu tää reilu kolme viikkoa eleltyä hiljaiseloa ilman ylimääräisiä sinkoilemisia mihinkään suuntaan, kenenkään kanssa. Ihan vaan että homma pysyy kasassa. Ja eiköhän tuo nyt pikkuhiljaa kestänekin. Pahimmat tais olla nuo ensimmäiset päivät. Lähinnä toinen -> viides varmaan oli ne, jolloin jo silmien avaaminen aamulla onnistu siihen malliin harmittamaan että sitä piti sitten koko loppupäivä muillekin jakaa – harmitusta. Tosin tälläkin viikolla on tullu ihan hiton kova himo tupakkaa kohtaan, yllättävän vahvana.

Tarkkana saa siis olla, mutta tuskinpa tämä tästä enää pahenee. Ei ainakaan niin pahasti pahene, että parantunutta hapenottokykyä, makuaistia ja yleistä pirteyttä siihen kovain jätkäin hajuun vaihtaisin.

Noni. Uusi vuosi, uudet kujeet – niinhän se on varmaan tapana sanoa tämänkin sateisen “talven” taipuessa vuodelle 2008.

Uusi vuosihan on hyvinkin perinteisesti turhien ja tavoittamattomaksi jäävien lupausten aikaa ja pitäähän minunkin omani potkia toiveiden virtaan. Tällä kertaa lupausten sijasta käyttäisin ehkä kuitenkin termiä “uuden vuoden tavoitteet”.

Tupakanpolttohan on ollu se ykkösjuttu jo yläasteelta asti, ajalta jolloin kaikki kovat jätkät ja tytöt kävivät opettajalta salaa Sammonlahden Yläasteen naapurimetsikössä pilottitakkeihinsa katu-uskottavuuden aromia tartuttamassa. Sitä sitten tämmönen (jo silloin) pullamössöstä voimansa ammentanut hiljainen hissukka oli melkeinpä pakotettu oman joukkoonkuuluvuutensa illuusion täyttämiseksi paperossin pössyttelyn salat opiskelemaan.

Suosittuahan miusta ei tullu, pilottitakkikin ilmaantu vasta pari vuotta myöhemmin ja silloin oli jo kovat jätkätkin vaihtuneet. Farkut rikki revittyinä ja flanellipaita elon vastatuulessa hulmuten poskarit olivat vaihtuneet syvälle keuhkoihin tervaa nyhtävään inhalointiin. Ei tullu chicksejä, ei herunu rispektiä mutta satoi tai paistoi, tämä poika röökas.

Tupakanpolttohan on siinä mielessä erittäin mukavaa ja mielenkiintoista hommaa, että se on lämmin käsi ennen hammaslääkäriä. Se on tukeva korsi, johon tarttua kun luisuu ilo harmituksen puolelle. Harmaa savu käveli kanssani pitkät matkat töistä kotiin. Mukava seuralainen kahvitauolla. Pätevä syy edes alunperin olla sillä tauolla, ei savuttomat lähteny pelkkää kahvia lipittämään. Eivät ehtineet raukat. Tupakkimies ehtii. Ja voi pojat, kyllä minä olen taukoillutkin.

Pulla ja munkit on ollut muutenkin mieluisia kuin kämmenissä pyöritellen, leivonnaisina näet maistuvia. Suklaata kilo, torttuja ämpärillinen, miksipä ei vanukasta päälle? Paino on voimaa ja ylipaino on ylivoimaa, kuten sanonta kuuluu. Rasvakerros pitää lämpimänä.

Libanonissa jo melkein koin herätyksen kun kiloja tuli kymppi lisää rauhanturvaajalle. Alkoi salaatti maistumaan ja vanukkaat jäivät hyllyyn. Lenkillä ja salillakin tuli käytyä puolisen vuotta että sai kympin pois. Todeksi tuli elettyä fakta jonka mukaan kilojen saaminen on paljon niiden poistamista helpompaa. Juoksulenkit oli saatanasta ja kuumuuden painaessa niskaan oli yllättävästi lenkkeilyn riemua nostattavaa kun tajusi tupakan lopettaa. Kyllä vauhti kasvoi, kuntokin siinä, ilmaakin sai. Tätä kesti viimeisen puoli vuotta. Mutta ainahan nyt Etelä-Libanonin Tulihelvetistä ™ palanneen soturin soisi kotiinpaluutaan munkilla ja tupakilla juhlistavan. Ja koukussa roikkui puolen vuoden terve taistelija.

Alamäkihän on ollut pitkä, toisinaan loivempi, toisinaan jyrkkä kuin otsani.

Mutta kuten otsikko antaa nopeaälyisemmille ymmärtää – ja joka hitaammille tässä selitettäköön – kolmenkympin rajapyykkiä puskee eteen ennen kesän koittoa. Voi olla voikukka jo näillä keleillä kovasti menestyksekäs ahoilla kun mie isken Frederikin hittibiisin soimaan ja annan lanteiden heilua.

Kolmekymmentä. Se olkoon rajapyykki, jonka asetin tavoitteeni maaliksi. “Kolmekymppisenä haluan olla paremmassa kunnossa kuin koskaan” tajusin rännän keskellä Turpoa juoksuttaessani. Kolmekymppisenä, poliisikouluun pyrkivänä haluan olla varma siitä että olen moisissa testeissä siinä kuosissa, ettei kukaan pääse sanomaan etten yrittänyt.

Olkoon “uuden vuoden tavoitteeni” siis tupakoinnin lopetus ja yleisen lihas- ja aerobisen kunnon kehitys takaisin laivastoaikaisiin tuloksiin ja siitä yli. Kaikkien aikojen elopainoennätyshän pamahti rikki nyt joulupyhinä, siitähän on hyvä aloittaa.

Tupakan suhteenhan on selkeää, sen kulutus on saatava nollaan ja pidettävä se siellä. Olen minä sen puoleksi vuodeksi saanut pois muutama vuosi sitten, tällä kertaa ei vain pidä olla sen aikaisen velliperseen tasolla.

Kuntoiluhan on jo hyvällä mallilla, ylimääräistä tavaraa vaan riittää pois vuoltavaksi. En nyt hae mitään tiettyä painomäärää pois, haen parempaa jakosuhdetta läskin ja lihaksen välille. En ole Atkinsiä aloittamassa, enkä siirry kaalikeitto-ime-parsaa-dieetillekään. Yritänpä olla järkevä entinen ravintolakokki ja karsia pois turhat ja saada hyvät tilalle.

Luulenpa että rasvanpoisto on muutamaa luokkaa helpompaa kuin noiden edullisten syöpäkääryleiden poisjättö. Mutta eiköhän se onnistu. Aikaisempiin yrityksiin verrattuna nyt on hyvä tavoite, hyvä motivaatio ja johan tämä ikuisuuksia jatkunut poskiontelontulehdus/nuha/yskä/nollatason aerobinen kunto saa palata mieleeni kun vitutuksen määrä on huipussaan. Sitä se tulee olemaan. Nyt sen kanssa on vain eleltävä.

Siinäpä kätevästi aihetta, jota seurata tässäkin blogissa. Laiskistuneen nikotiiniaddiktipullamössönöösin uusi arki.