isojii.com

Eiku sitähän mie vaan tässä niistelyn ja keuhkojen ulosyskimisen ohessa kävin miettimään että eipä ole helppoa olla suomipoika interwebin maailmassa. Tuskinpa on helpompaa olla muutakaan ei-englantilaista maata.

Näinä Twitterin, Facebookin, Messengerin, GoogleTalkin, Skypen, bloggailun, YouTuben ja muiden “tottakai teitä kiinnostaa asiani, siksipä kerron”-tyyppisten palveluiden aikoina kun pitää kertoa koko maailmalle ja molemmille kavereille jatkuvasti mitä tekee erilaisten palveluiden ja viestimien avulla, niin pari ongelmaa ilmenee hyvinkin äkkiä.

1) Kieli.
Twitteriin päivittelen tilat englanniksi. Miksi? No kun ne muutkin. Suomalaiset tuttavatkin. Kaikki muutkin, ni miekin.
Facebookiin, Messengeriin, Skypeen, GoogleTalkiin ja blogiin päivittelen suomeksi tilat ja kirjoitukset. Miksi? No kun ihmisethän pitäis idioottina jos rupeais lontoota puskemaan pikaviestimiin – edes tilaviestin verran. Naamakirjassa nauraisivat pihalle kun “olis olevinaan”. Blogiahan pidin englanniksi joskus vuonna 1997 – n, mutta sekin jäi kun kuitenkin lukijat olivat suomalaisia.

No mikäs pulma tuo nyt sitten on?
Onhan se nyt tyhmää kertoa sama asia suomeksi ja englanniksi. Miksi ei vain toisella.
Miksi ei vain Suomeksi? Noh, englanniksi tykitellessä voisi hieman yhtenäistää tiettyjen palveluiden ilmoituksia. Voisi vähän suoraviivaistaa. Voisi saavuttaa kansainvälisen supertähteyden tälläkin blogikirjoituksella kun viäntäis in inglis. Ehkä se olematon kielitaitokin tulisi ylläpidettyä, jopa sitä parannettua?
No eihän ole kuin Twitter ja Youtube, mihin englanniksi kirjoittelen… No, niin no… Voisihan nekin suomeksi… Mutta jostain syystä, jota en kyllä itsekään täysin tiedä, niihin “kuuluu” kirjoittaa englanniksi. Pikaviestimiin ei kuulu – edes tilaviestin vertaa – , kun niissä on pääsääntöisesti suomalaisia kavereita. Facebookiin ei kuulu, kun siinä on pääsääntöisesti suomalaisia tuttuja.

Noni, no mistä nyt noin typerä ajatus edes tuli sit? Tee vaan noin?
Asentelin tuon Adiumin uusimman Beta-version, mihin voi lisäillä Twitterinkin. Facebookinhan tuohon on saanut jo tovin. Voisi yhdellä viestimellä hoitaa “kaikki” muut paitsi bloggauksen. Laittais vaan tilaviestin ja kas, se ilmaantuisi kaikille näkyväksi, oli sitten pikaviestin, lärväkirja tai twitteri. Yhdellä kertaa.

Mutta ei se nyt sit toimikaan, kun pitää olla kansainvälinen olematta sitä.

2) Miks ei vaan voi tehdä kaikkea yhdellä ohjelmalla?
Niin, yllämainitusta syystä varmaan näiden idiotismiarvolla 10 nettiin läpsähtävien erimittaisten tekstien kirjoittelu tulee jatkossakin tapahtumaan pienissä erissä. Pikaviestimet Adiumilla. Twitter puhelimella, netistä tai TweetDeckillä. Facebook netistä tai puhelimella ja blogi sitten webistä.
Olishan se vaan liian naurettavan helppoa kun kaiken vois vaan tehdä yhdellä ohjelmalla. Paitsi ehkä bloggauksen, mutta tän joutais tehdä webissä tarpeen tullen.

Ainoa ratkaisu siis olis tehdä joko suomeksi tai englanniksi. Ei näin, ei sekaisin. Mutta kun eihän sekään olis hyvä.

Koko postin pointti? Tuskin moista löydät, en keksinyt minäkään. Ehkä se liittyy siihen että A) pitääkö koko ajan olla koko maailmalle huohottamassa mitättömiä tapahtumiaan ja B) Eikö siihen nyt riittäisi väline tai pari?

Miksi pitää kertoilla koko universumille hankinnoista, oloista, harrasteista tai yleensä mistään? Miksi kertoa n+1:ssä palvelussa sama asia, eri laajuudella, eri frekvenssillä? Siinäpä ihan erillisen kirjoituksen aihetta. Jossa ehkä olisi jotain järkeäkin. Ehkä.

On muuten aika hittibiisi, se on se Cockerin Joe ollu aika isäntä jo männävuosina, aikoina ennen ajanlaskun alkua. Woodstockissa vispas jo siihen tyyliin menemään, että oksat pois. En kyllä muita biisejä juuri muistakaan mieheltä.

Mutta musiikkiinhan tääkään kirjoitus ei liity pätkän vertaa. Ei yhtään. Tämä liittyy siihen, kun meillä kaikilla on Web2.0:n hengessä kavereita vaikka hevoset söis, kunhan ei paljoa syö. Ollaan kaikki osa yhteisö(j)ä, joissa lauletaan ja jutellaan ja pidetään kädestä kiinni ja hassutellaan porukalla. Annetaan oman äänemme vaikuttaa koko yhteisöön ja sitä kautta kaikkeen mikä on koskaan ollut tai tulee oleva tärkeää. Tai jos ei ole tärkeää, niin kehitetään sen varaan yhteisö ja joukossahan on voimaa. Voimaa, jolla kärpäsestä tehdään härkänen. Ja maailma pelastuu. Olemmehan kaikki samanhenkisiä ja samassa yhteisössä, samassa ryhmässä viihtyviä individualisteja, joilla kaikilla on omaperäinen tyyli, mielenkiintoiset harrasteet ja voimakkaat mielipiteet, jotka kaikkia kiinnostavat.

Jaa että mistä tuo? No ku tein tuommosen FaceBook-tilin. Siellä minäkin iloisesti liityn ryhmiin, olen yhteisöjen osana, verkostoidun vanhojen ja uusien tuttujen kanssa ja kerron kaikille, miten kovasti pidänkään Stingistä ja Disturbedista. Kirjoittelen samassa verkostossa pyörivien mukavien kavereideni seinille kaikkea kivaa.

Eikä siinä mitään. Kivahan se että tuollakin on jo pari naurettavan pitkän ajan takaista ihmistä tullut vastaan. Mutta eikös noita ole MySpacesta YouTubeen? Mikä se on se tän viikon kuumin yhteisö. Missä nyt kuuluu olla? Missä ne kaikki samanhenkiset kaverit on tänään?

Yhteisöllisyyttä tuntuu nykyään vieläpä löytyvän “ihan kaikista” palveluista, ei voi tämmönen peruspalikka edes valokuviaan pistää internettiin ilman että pitää kavereille ilmottaa ja uusia etsiä ja saada. Rumpuvideoita voi lähetellä ystäville ja voi tilata kaverin videot ja niitä sitten jännäkakka housussa odotella, jos vaikka tulis jotain uutta. On Xingiä ja on NetLogia. Syötteitä ja sähköposti-ilmoituksia riittää.

Tulee vähän ähky noista. Kun on ihan pulassa jo tän oman itseni ympärillä pyörivän, maailman kiinnostavimman blogin kanssa, ni sit ku tuohon kelkkaan hyppäs, ni siinähän on tämmönen sisäänpäinkääntynyt maalaispoika ihmeissään. Ja vielä enempi ihmeissään ku kädet hiessä napauttelee sähköposteja auki todetakseen jälleen kerran että “joo, ei siellä nyt oo uusia tuttuja siulle, mut käy vaikka kattelemassa Tsoorts Maikkölin sivuja tuolla mein palvelussa”-tyyppisiä turhanpäiväisiä posteja siitä, miten siellä siun hienoissa yhteisöissä tapahtuu jatkuvasti kaikkea mutta ei silti kuitenkaan mitään.

Kunhan valitan. Muut tilithän tässä on jo tullu lopeteltuakin, tuo FaceBook olkoon vielä. Olkoon vielä sen aikaa, ennenkuin kaikki wanhat tututkin on löytänyt sieltä tän blogin ja ehkä mahdollisesti tuon yhteystietosivun. Sen jälkeenhän voinee jutustella ja suu vaahdossa innoita jälleennäkemisen riemua uhkuen.

Kuinka olikaan elo helppoa kun saman kuralätäkön ympärillä loikittiin ja aurinkokin paistoi jotenkin lämpimämmin. Nyt on vain yhä enemmän yhä vähempää.